Suomessa käytävä keskustelu palkkiohoidosta stimulanttiriippuvuuden yhteydessä on viime aikoina ollut hämmentävää seurattavaa. Keskustelua on värittänyt vastakkainasettelu, yksinkertaistaminen ja jopa moraalinen paheksunta, usein ilman, että itse hoitomuodon sisältöä tai tutkimusnäyttöä on kunnolla avattu. Tämä on harmillista, sillä kyseessä on tutkittu ja asiantuntijoiden suosittama hoitomuoto, josta on saatu hyviä kokemuksia useissa maissa.

Miksi uusia hoitomuotoja tarvitaan?

Nykyinen huumetilanne haastaa palvelujärjestelmäämme aivan uudella tavalla. Stimulanttien käyttö on lisääntynyt, päihdevalikoima laajentunut ja riippuvuuden muodot monimutkaistuneet. Samalla on käynyt yhä selvemmäksi, etteivät nykyiset hoitomuodot yksin riitä vastaamaan tähän todellisuuteen.

Juuri tällaisessa tilanteessa on paitsi järkevää myös välttämätöntä tarkastella ennakkoluulottomasti uusia keinoja. Hoitomuotojen kehittäminen ei ole merkki löperyydestä tai periksiantamisesta, vaan vastuullisesta ja tutkittuun tietoon nojaavasta terveyspolitiikasta.

Kyse ei ole “ilmaisista lahjakorteista”

Palkkiohoidosta uutisoitaessa on valitettavan usein annettu kuva, että kyse olisi jonkinlaisesta vastikkeettomasta lahjakorttien tai etujen jakelusta. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

Palkkiohoito, kansainvälisesti tunnettu nimellä contingency management, on tutkittu hoitomuoto, jossa pieni, konkreettinen palkkio sidotaan hoidon kannalta olennaiseen tavoitteeseen: hoitoon sitoutumiseen, käynteihin osallistumiseen tai päihteettömyyteen. Palkkio ei ole irrallinen lisä, vaan keskeinen osa hoidon rakennetta ja vaikuttavuutta.

Onnistumisen kokemuksen merkitys

Päihdesairaus on sairaus, johon liittyy usein pitkä historia epäonnistumisista, ulkopuolisuudesta ja häpeästä. Moni päihderiippuvainen ihminen ei ole välttämättä saanut elämässään juurikaan kokemuksia siitä, että ponnistelu johtaa myönteiseen lopputulokseen.

Juuri tässä palkkiohoidon ydin piilee. Onnistumisen kokemus eli se, että tekee jotain sovittua ja saa siitä konkreettisen, välittömän myönteisen palautteen, voi olla ratkaiseva tekijä motivaation syntymisessä ja ylläpitämisessä. Pientä palkkiota ei pidä aliarvioida: se ei ole lahjus, vaan terapeuttinen väline.

Asiantuntijat vs. mielipidekyselyt

Erityisen huolestuttavaa on ollut se, miten media on käsitellyt aihetta. Palkkiohoidosta on uutisoitu ikään kuin kyse olisi mielipideasiasta, ja hoitomuodon oikeutusta on lähdetty kyselemään satunnaisilta kansalaisilta esimerkiksi facebookissa.

Mistä lähtien olemme tehneet näin muiden sairauksien kohdalla? Kysymmekö kadulla ihmisiltä, mitä mieltä he ovat syöpähoidoista, diabeteksen lääkehoidosta tai masennuksen terapiamuodoista? Emme, emmekä tee sitä hyvästä syystä.

On vaikea ymmärtää, miksi huumeriippuvuuden kohdalla asiantuntijatieto ja tutkimus sivuutetaan, ja tilalle nostetaan mielikuvat, moraaliset reaktiot ja mutu-tuntuma. Mistä lähtien kansalaisilla on ollut parempi tieto päihderiippuvuuden hoidosta kuin alan tutkijoilla ja kliinisillä asiantuntijoilla?

Päihderiippuvuus on sairaus

Päihderiippuvuus on sairaus, ei moraalinen heikkous. Kun sairauden ilmenemismuodot muuttuvat ja koskettavat yhä laajempaa joukkoa ihmisiä, myös hoitomenetelmien on kehityttävä.

Palkkiohoito ei ole hopealuoti eikä ratkaise kaikkea. Mutta se on yksi työkalu lisää: tutkittu, perusteltu ja monessa maassa toimivaksi todettu. Siksi on hienoa ja rohkaisevaa, että sitä uskalletaan kokeilla myös Suomessa tilanteessa, jossa vanhat keinot eivät enää yksin riitä.

Tarvitsemme päihdehoitoon vähemmän moraalista paheksuntaa ja enemmän tutkittua tietoa, inhimillisyyttä ja rohkeutta kokeilla toimivia ratkaisuja. Palkkiohoito stimulanttiriippuvuuden hoidossa on askel juuri tähän suuntaan.