Yhä useammalla huumeita käyttävällä ihmisellä on tausta, jossa tavallinen arki kuten roskien vienti, siivous ja naapurisopu on vieras käsite. Pelkkä asunto ei silloin riitä avuksi.
Helsingin Sanomat kirjoitti siitä, miten huumeita käyttävien ihmisten asumiseen liittyvät ongelmat ovat lisääntyneet. Sama viesti on tullut minulle vastaan viimeisten vuosien aikana monelta suunnalta: vuokranantajilta, isännöitsijöiltä, naapureilta, päihdepuolen työntekijöiltä. Häiriöt ovat vakavoituneet, häädöt lisääntyneet, ja taustalla mainitaan yhä useammin huumeiden käyttö.
Keskustelu, varsinkin julkinen keskustelu, tilanteista käydään kuitenkin lähes aina samasta kulmasta: miten vuokranantaja tai taloyhtiö voi suojautua, miten häätöprosessia voisi nopeuttaa, miten naapurusto saadaan turvallisemmiksi. Kaikki tämä on ymmärrettävää ja tärkeää. Mutta yksi kysymys jää lähes aina kysymättä: miksi asuminen menee näin usein pieleen juuri näiden ihmisten kohdalla?
Asunto ei ole sama asia kuin koti
Suomalaisessa päihde- ja asunnottomuustyössä on jo pitkään uskottu asunto ensin -periaatteeseen, ja hyvästä syystä. Ilman kattoa pään päällä mikään muu tuki ei kanna. Mutta asunto ensin ei tarkoita asunto ainoana. Kun ihmiselle annetaan avaimet vuokra-asuntoon ja jätetään hänet siihen yksin, oletetaan samalla, että hän osaa jo kaiken sen, mitä itsenäinen asuminen vaatii.
Tämä oletus ei aina pidä paikkaansa, eikä siinä ole kyse laiskuudesta tai piittaamattomuudesta.
Yhä useampi huumeita käyttävä ihminen, jonka kanssa työskentelemme, on elänyt suuren osan elämästään tilanteissa, joissa ei ole ollut vakautta, rutiineja tai mallia siitä, miltä tavallinen arki näyttää. Lapsuus on voinut kulua sijoituksesta toiseen, kodista, jossa ei ole ollut säännöllisiä aterioita tai nukkumaanmenoaikoja, tai ympäristössä, jossa aikuisten oma elämänhallinta on ollut retuperällä. Kun tällaista mallia ei ole koskaan saanut, roskien vieminen, siivous, hiljaisuus iltayhdeksän jälkeen tai laskujen maksaminen ajallaan eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ne ovat taitoja, jotka pitäisi vasta opetella: usein samaan aikaan, kun oma pää on täynnä vieroitusoireita, ahdistusta tai epätoivoa.
Vaikeasti autettava ei tarkoita vaikeaa ihmistä
Käytän usein käsitettä “vaikeasti autettavat ihmiset”, ja seison sen takana. Se ei tarkoita, että ihminen itse olisi vaikea. Se tarkoittaa, että avun vastaanottaminen on hänelle vaikeaa ja se on ihan aito, todellinen ongelma, jota ei pidä vähätellä eikä kaunistella.
Kun luottamus aikuisiin tai järjestelmiin on murtunut jo lapsena, kun aiemmat avunsaantiyritykset ovat epäonnistuneet tai kun oma pää on täynnä vieroitusoireita ja epätoivoa, avun vastaanottaminen ei ole yksinkertaista, vaikka apua tarjottaisiin. Tämä ei ole kenenkään vika. Se on syy, miksi tavallinen palvelu: yksi asunto, yksi lomake, yksi tapaaminen,ei riitä. Juuri siksi näiden ihmisten kohdalla tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä, useampia yrityksiä ja tukea, joka ei katoa ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen.
Moni näistä ihmisistä on jo pudonnut useista tukimuodoista ennen kuin päätyy omaan asuntoon. He eivät tarvitse vain avainta, vaan jonkun, joka kulkee rinnalla myös silloin, kun arki menee pieleen. Tuettu asuminen ei tarkoita valvontaa, vaan sitä, että joku käy säännöllisesti kysymässä kuulumisia, auttaa sopimaan naapureiden kanssa, muistuttaa vuokranmaksusta ja on tavoitettavissa myös silloin, kun kriisi iskee kello kolme yöllä.
Kun tukea ei ole, hinta maksetaan monta kertaa
Kun tätä tukea ei ole tarjolla riittävästi, hinta maksetaan monessa paikassa. Naapurit elävät pelossa. Vuokranantaja menettää tuloja ja joutuu kalliiseen häätöprosessiin ja mahdollisesti kunnostamaan asuntoaan häädön jälkeen. Ja lopulta myös se ihminen, jonka piti hyötyä asunnosta, menettää senkin ja päätyy usein takaisin kadulle tai asuntolaan, tilanteeseen, joka on vielä vaikeampi kuin ennen.
Tämä ei ole vain inhimillinen tragedia, vaan myös taloudellisesti järjetöntä. Yksi epäonnistunut asumisyritys, häätöprosessi ja uusi asunnottomuusjakso maksavat yhteiskunnalle moninkertaisesti sen, mitä olisi maksanut riittävä tuki alusta alkaen.
Ymmärrän vuokranantajan huolen – mutta ihmistä ei saa hukata
On täysin ymmärrettävää, ettei yksityinen vuokranantaja voi ottaa riskiä, että vuokra jää maksamatta ja koti tuhoutuu. Se on kohtuullinen huoli, eikä sitä pidä vähätellä. Kukaan ei halua menettää omaisuuttaan tai altistaa muita asukkaita jatkuvalle pelolle.
Mutta huolen ymmärtäminen ei tarkoita, että koko ihmisryhmä pitäisi leimata yhdeksi ja samaksi uhkaksi. Helsingin Sanomien jutussa jäi mieleeni yksi yksityiskohta: tavaroiden ja sotkun keskeltä pilkotti pieni palanen sitä ihmistä, joka asunnossa eli hänen persoonaansa, hänen elämäänsä siellä päihdesairauden alla. Se muistutti minua siitä, että jokaisen otsikon ja tilaston takana on aina yksittäinen ihminen, ei pelkkä ongelma.
Jutun kommenttikenttä täyttyy nyt odotetusti halveksunnasta ja rumasta puheesta. Se on tuttu kaava: kun keskustelu käydään vain häiriön ja sen aiheuttajan kautta, unohtuu helposti, että kyse on sairastuneesta ihmisestä, ei rikollisesta luonteesta. Tämä puhe ei ratkaise mitään, se vain syventää kuilua niiden välillä, jotka pelkäävät kotonaan, ja niiden välillä, jotka tarvitsisivat apua mutta eivät enää usko sitä saavansa.
Häätöjen nopeuttamisen sijaan pitäisi miettiä avun perille saamista
Julkinen keskustelu keskittyy lähes aina siihen, miten häätöprosessia voisi nopeuttaa. Ymmärrän, mistä tämä tarve kumpuaa: kenenkään ei pidä joutua elämään pelossa omassa kodissaan. Mutta pelkkä nopeampi häätö ei ratkaise sitä, miksi tilanne syntyi alun perin, eikä se auta asuntosa menettänyttä saamaan elämäänsä raiteilleen.
Sen sijaan meidän pitäisi kysyä: miten saamme avun perille tehokkaammin, jo ennen kuin tilanne kärjistyy häädöksi asti? Miten ihmistä voidaan tukea asumisen haasteissa niin, ettei koti mene alta eivätkä toisten ihmisten seinät, irtaimisto tai turvallisuudentunne kärsi? Vastaus ei ole yhden asian ratkaisu, vaan yhdistelmä: riittävän tiheää ja matalan kynnyksen tukea, nopeaa puuttumista ensimmäisiin merkkeihin, ja palveluita, jotka on rakennettu juuri niille ihmisille, joille tavallinen asuminen ei ole itsestäänselvyys.
Asunto on lähtökohta, ei loppupiste
Jos haluamme, että yhä useampi vaikeissa olosuhteissa elänyt ihminen pystyy asumaan itsenäisesti ilman että se käy kenenkään muun kustannuksella, meidän on hyväksyttävä, että asunnon avaimet ovat vasta alku. Tarvitaan riittävästi asumisen tukea, matalan kynnyksen palveluohjausta ja aikaa. Kukaan ei opi elämänhallintaa yhdessä yössä, varsinkaan silloin, kun sitä ei ole koskaan päässyt harjoittelemaan.
Kyse ei ole siitä, ettemmekö osaisi tätä tehdä. Suomessa on olemassa hyviä tuetun asumisen malleja ja ammattitaitoista henkilöstöä. Kyse on resursseista ja priorisoinnista: onko meillä tahtoa laittaa rahaa sinne, missä se oikeasti auttaa, vai odotammeko, että ongelma ratkeaa itsestään, kun annamme vain avaimet käteen ja toivomme parasta.
Neljä seinää ei tee kodista turvallista, jos sisällä oleva ihminen kamppailee yksin asioiden kanssa, joita hän ei ole koskaan päässyt oppimaan.