Suomessa huumepolitiikasta käydään liian kapeaa keskustelua. Rangaistukset tai laillistaminen ja sillä siisti. Mutta huumeongelma ei lopulta edes ole juridinen kysymys. Se on yhteiskunnallinen, ja sen ratkaiseminen edellyttää, että olemme valmiita kysymään: kenelle oikeus apuun kuuluu ja millä ehdoilla?
Kun Suomessa puhutaan huumepolitiikasta, keskustelu ajautuu helposti tuttuihin uriin: rangaistukset tiukemmiksi tai löysemmiksi, laillistaminen tai kriminalisointi. Mutta tämä vastakkainasettelu ohittaa jatkuvasti jotain olennaista.
Suomen huumetilanne ei ole yhden aineen kriisi, joka on syntynyt tyhjästä. Se on monimutkainen yhteiskunnallinen ilmiö, joka kietoutuu köyhyyteen, asunnottomuuteen, mielenterveysongelmiin ja syrjäytymiseen. Huumeiden käyttö on muuttunut monipäihteisemmäksi, aineet ovat vahvempia ja käyttäjien elämäntilanteet entistä raskaampia. Politiikan on muututtava tämän todellisuuden mukana.
Pelkkä moralismi tai yksittäiset pikatoimenpiteet eivät ratkaise ongelmaa. Tarvitaan jotain laajempaa ja rakenteellisempaa.
Mitä “tietoon perustuva politiikka” oikeasti tarkoittaa?
Puhe tietoon perustuvasta päätöksenteosta on jo kulunut fraasi. Mutta huumepolitiikassa se tarkoittaa hyvin konkreettisia asioita: hoidon saatavuutta ja jatkopolkuja, matalan kynnyksen palveluita, haittojen vähentämistä silloinkin kun käyttäjä ei ole valmis lopettamaan, sekä riittävää tukea myös niille jotka vasta harkitsevat avun hakemista.
Se tarkoittaa myös, että politiikan on kyettävä muuttumaan. Huumetilanne elää eikä kymmenen(tai sitäkin vanhempi) vuotta vanha lähestymistapa välttämättä vastaa tämän päivän todellisuutta.
Kuusi osa-aluetta, jotka on pidettävä yhdessä
Toimiva huumepolitiikka ei rakennu yhden toimenpiteen varaan. Se edellyttää vähintään kuuden osa-alueen samanaikaista ja koordinoitua kehittämistä: ennaltaehkäisyä, hoitoa ja kuntoutusta, haittojen vähentämistä, sosiaalipolitiikkaa ja asumista, matalan kynnyksen palveluita sekä varhaista tukea.
Nämä osa-alueet tukevat toisiaan. Haittojen vähentäminen ei korvaa hoitoa, mutta se pitää ihmisen hengissä siihen asti kun hoito on mahdollinen. Kuollutta kun on kovin vaikea kuntouttaa. Samoin ehkäisy ei toimi ilman varhaista tukea. Kuntoutus epäonnistuu ilman asumista ja sosiaalista tukea. Kaikki osa-alueet tarvitsevat toisiaan ja kaikki liittyy kaikkeen.
Tämän takia yksittäinen tai alueellinen toimenpide ei riitä. Samoin kuin ei riitä, että hallitus kaataa hankerahaa ympäri Suomea ilman selkeää koordinoitua tavoitetta ja mahdollisuutta pitkäjänteiseen työskentelyyn asioiden äärellä. Tarvitaan kokonaisvaltainen lähestymistapa, jossa nämä kaikki kulkevat käsi kädessä.
Ihmisarvo ei ole ehdollista
Inhimillisyys on sana, jota itsekin käytän usein puhuttaessa huumepolitiikan tarvitsemasta suunnasta. Inhimillisyys huumepolitiikassa ei tarkoita, että katsotaan toisaalle tai hyväksytään kaikki. Se tarkoittaa, että myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevilla ihmisillä on oikeus apuun ja ihmisarvoiseen elämään. Kuulostaa yksinkertaiselta ja sitä se lähtökohtaisesti onkin. Kuitenkin juuri nyt, edes tämä yksinkertainen asia ei Suomessa toteudu.
Suomessa tilanne on sellainen, joka pysäyttää joka kerta kun siihen havahtuu, meillä apu ja ihmisarvo on sidottu moraaliseen paradigmaan onnistumisesta ja tuottavana ihmisenä toimimisesta. Tilanne on ajanut meidät tähän missä me nyt olemme korkeiden huumekuolemalukujen keskellä, ihmettelemässä missä välissä suomalaiset alkoivatkaan käyttää huumeita näin paljon.
Asia on lopulta hyvin yksinkertainen: ihmisarvo ei voi olla ehdollista. Se ei voi riippua siitä, onnistuuko ihminen kuntoutumaan. Eikä oikeus apuun, asumiseen tai paikkaan tässä yhteiskunnassa voi edellyttää, että ensin lopettaa päihteiden käytön.
On ihmisiä, jotka eivät kuntoudu, ainakaan sillä tavoin kuin me haluaisimme tai odottaisimme. He saattavat käyttää päihteitä loppuelämänsä. Silti he ovat osa yhteiskuntaamme. Heillä on kokemuksia, näkemyksiä ja ääni, joka ansaitsee tulla kuulluksi myös silloin kun puhumme siitä, millaista politiikkaa tarvitaan. Ehkä erityisesti silloin.
Loppujen lopuksi huumepolitiikka on vastaus yhteiskunnalliseen kysymykseen: haluammeko me olla sellainen maa, joka tarjoaa apua vain niille jotka täyttävät kuntoutumisen ehdon vai sellainen, joka tunnustaa jokaisen ihmisen arvon riippumatta siitä, mihin hän kykenee tai ei kykene?
Inhimillinen päihdepolitiikka tarkoittaa myös niiden narratiivien hyväksymistä, jotka eivät istu meidän elämäntarinaamme hyvästä elämästä. Realismi ja inhimillisyys eivät ole vastakohdat. Ne ovat saman politiikan kaksi puolta. Ja tämä on se politiikka, jota Suomi tarvitsee.