Yksilön tarina voi paljastaa enemmän yhteiskunnan tilasta kuin yksikään tilasto. Kun mittaamme kaikkea tehokkuudella, vaarana on, että unohdamme sen, mikä todella kantaa:toivon.
Tarina, joka pysäytti
Olin alkuviikosta webinaarissa puhumassa Suomen huumetilanteesta. Samassa tilaisuudessa kokemusasiantuntija Eliel jakoi oman tarinansa. Se ei ollut nopea onnistumiskertomus, jollaisia usein nostetaan esiin. Se oli kertomus 15 vuoden päihteiden käytöstä, lukuisista epäonnistuneista yrityksistä ja lopulta 15 kuukauden mittaisesta yhteisökuntoutuksesta, jonka avulla hän pääsi irti päihteistä.
Kuunnellessani jäin miettimään, miten voimakkaasti nykyistä keskustelua leimaa tehokkuus. Kaiken pitäisi tapahtua nopeasti, tuloksia pitäisi syntyä heti ja mieluiten mahdollisimman vähillä resursseilla.
Mutta ihmisen elämä ei toimi niin.
Tehokkuuden eetos sulkee ulos
Elämme ajassa, jossa tehokkuus on lähes moraalinen hyve. Mediassa ihannoidaan nuoria menestyjiä, jotka ovat saavuttaneet paljon lyhyessä ajassa. Heistä tehdään esimerkkejä, joihin muiden odotetaan peilaavan itseään.
Samalla ne, jotka eivät pysy tässä tahdissa mukana, jäävät helposti näkymättömiksi. Heidän tarinansa eivät sovi narratiiviin, jossa onnistuminen on nopeaa ja suoraviivaista.
Päihdeongelmista kärsivät ihmiset ovat tästä ehkä räikein esimerkki. Heidän polkunsa on usein pitkä, mutkainen ja täynnä takapakkeja. Se ei istu tehokkuusajatteluun ja siksi se myös liian usein sivuutetaan.
Nuorten pahoinvointi ei synny tyhjästä
Viimeisimmän nuorisobarometrin luvut ovat herättäneet huolta, eikä syyttä. Nuorten pahoinvointi on lisääntynyt, tulevaisuudenusko heikentynyt.
Mutta pitäisikö meidän oikeastaan olla yllättyneitä?
Nuorille kerrotaan jatkuvasti, että töitä ei ole, rahat ovat loppu ja edessä on kiristyviä aikoja. Julkinen keskustelu täyttyy leikkauksista ja kriiseistä. Samaan aikaan sotapuhe valtaa yhä enemmän tilaa mediassa.
Toivon näkökulma puuttuu lähes kokonaan.
Kun tulevaisuus näyttäytyy epävarmana ja synkkänä, ei ole ihme, että usko omaan paikkaan maailmassa horjuu. Ja kun usko horjuu, kasvaa myös riski hakea helpotusta vääristä paikoista.
Entä jos Eliel olisi mitattu tehokkuudella?
Jos Elielin tarinaa katsottaisiin pelkän tehokkuuden näkökulmasta, johtopäätös voisi olla kylmä: liian monta epäonnistumista, liian pitkä aika, liian vähän tuloksia.
Olisi voitu ajatella, ettei häneen enää kannata panostaa.
Mutta juuri tällainen ajattelu on huumepolitiikan suurimpia ongelmia.
Toipuminen ei ole lineaarinen prosessi. Se ei tapahdu aikataulussa, jonka voi kirjata budjettikirjaan. Se vaatii aikaa, tukea ja ennen kaikkea uskoa siihen, että muutos on mahdollinen, silloinkin, kun se ei vielä näy.
Elielin kohdalla tämä usko kannatti.
Huumepolitiikan ytimessä on ihmisarvo
Huumepoliittinen keskustelu keskittyy liian usein kontrolliin, rangaistuksiin ja kustannuksiin. Harvemmin puhumme siitä, mitä oikeasti tarvitaan, jotta ihmiset pääsevät irti päihteistä.
Tarvitaan aikaa. Tarvitaan pitkäjänteistä kuntoutusta. Tarvitaan palveluita, jotka eivät tiputa ihmistä pois kyydistä ensimmäisen epäonnistumisen jälkeen.
Ja ennen kaikkea tarvitaan ajattelutavan muutos: pois pelkästä tehokkuuslogiikasta kohti ihmisarvoa.
Ihmisen arvo ei ole sidottu siihen, kuinka nopeasti hän toipuu tai kuinka tehokkaasti hän toimii. Jokaisella on oikeus mahdollisuuteen – myös toiseen, kolmanteen ja kymmenenteen.
Toivo ei ole naiivia, se on välttämätöntä
Lopulta kysymys ei ole vain päihdepolitiikasta. Kysymys on siitä, millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa.
Sellaisenko, jossa vain nopeimmat ja tehokkaimmat pärjäävät?
Vai sellaisen, jossa jokaisella on mahdollisuus nousta, vaikka matka olisi pitkä?
Elielin tarina muistutti minua taas kerran, että toivo ei ole turhaa optimismia. Se on konkreettinen voima, joka voi muuttaa ihmisen elämän suunnan.
Siksi meidän pitäisi palauttaa toivo myös yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tehdä siitä huumepolitiikan keskeinen lähtökohta.
Koska ilman toivoa ei ole muutosta. Ja ilman muutosta ei ole tulevaisuutta.