Kirjoitan tätä tekstiä Strasbourgista, jossa osallistun Euroopan neuvoston Pompidou Groupin järjestämään huumepolitiikan koulutukseen. Kurssilla on mukana osallistujia eri puolilta Eurooppaa, ja keskustelut ovat olleet todella antoisia – ja rehellisesti sanottuna myös herätteleviä.

Tänään syvennyimme erityisesti Sveitsin neljän pilarin huumepolitiikkamalliin, jota pidetään kansainvälisesti yhtenä onnistuneimmista esimerkeistä kokonaisvaltaisesta ja toimivasta huumausainepolitiikasta. Malli otettiin käyttöön 1990-luvulla vastauksena vakavaan huume- ja HIV-kriisiin, ja se on osoittautunut sekä kansanterveydellisesti että yhteiskunnallisesti kestäväksi ratkaisuksi.

Sveitsin neljä pilaria

Sveitsin malli rakentuu seuraavien peruspilarien varaan:

Ennaltaehkäisy – Tavoitteena on vähentää uusien huumeiden käyttäjien määrää, erityisesti nuorten keskuudessa. Tämä sisältää valistusta, koulutusohjelmia ja riskien tunnistamista varhaisessa vaiheessa.

Hoito ja kuntoutus – Tarjotaan päihderiippuvaisille pääsy matalan kynnyksen hoitopalveluihin, mukaan lukien korvaushoito, psykososiaalinen tuki ja pitkäkestoinen kuntoutus. Tavoitteena on toipuminen ja osallisuus yhteiskuntaan.

Haittojen vähentäminen – Tämä on ollut Sveitsissä erityisen merkittävässä roolissa. Käytännössä se tarkoittaa muun muassa käyttötiloja, puhtaita käyttövälineitä, korvaushoitoa, sosiaali- ja hoitoonohjausta sekä kenttätyötä. Tavoitteena ei ole vain yksilön suojeleminen, vaan myös koko yhteiskunnan terveyden turvaaminen.

Valvonta ja sääntely – Huumausaineiden hallussapitoa ja kauppaa valvotaan, mutta rangaistuksia ei korosteta yksilötasolla. Painopiste on rikosvastuun sijaan hoidossa ja ohjaamisessa palveluihin. Lainsäädäntöä sovelletaan käytännöllisesti, ei rangaistuksen vaan ohjauksen välineenä.

Tuoli ei pysy pystyssä ilman kaikkia jalkoja

Näitä neljää pilaria voi ajatella kuin tuolin jalkoina. Tuoli pysyy vakaana ja kestää painoa vain, jos kaikki jalat ovat paikoillaan ja tarpeeksi vahvoja. Jos yksi jalka puuttuu tai on heikko, tuoli huojuu – ja lopulta kaatuu.

Suomessa tämä tuoli on valitettavan epätasapainossa. Käytännössä meillä ontuvat useammatkin pilarit, mutta erityisesti haittoja vähentävä työ ei vastaa tämänhetkistä tarvetta. Tilanne on ristiriitainen: huumeiden käyttö lisääntyy ja ongelmat syvenevät, mutta vastarakenteet eivät kanna.

Tarvitsemme kipeästi:

• aineiden tunnistuspalveluita,
• naloksoni-ohjelman,
• käyttöhuoneita,
• lisää jalkautuvaa työtä.

Samalla on välttämätöntä vahvistaa myös muita pilareita:

• Ennaltaehkäisy ei saa olla pelkkää yksittäistä valistustuntia vaan osa laajempaa yhteisöllistä työtä.
• Hoitoon täytyy päästä oikea-aikaisesti ja yksilöllisesti.
• Sääntelyn on oltava johdonmukaista ja perustua näyttöön, ei pelkoon tai ideologiaan.

Sveitsin kokemus osoittaa, että tällainen malli ei ainoastaan vähennä haittoja, vaan voi parantaa koko yhteiskunnan turvallisuutta ja hyvinvointia.

Toivon, että Suomessa uskalletaan vihdoin katsoa myös toimivia esimerkkejä ja miettiä, miten saisimme oman tuolimme taas tasapainoon.

Tällaisia ajatuksia täältä Strasbourgista tänään. Palataan pian kotimaan politiikkaan – mutta näiden tuolijalkojen mittaamista jatkan varmasti myös siellä.