247 ihmistä liikaa – huumekuolemien todellinen hinta
Tilastokeskus julkaisi vuoden 2024 huumekuolematilastot: huumeisiin kuoli 247 ihmistä. Se on vähemmän kuin vuonna 2023, mutta mitään juhlimisen aihetta luvuissa ei ole. Luvut ovat nyt samalla tasolla kuin vuonna 2022 – eli todennäköisesti kyse on tilastollisesta aaltoilusta, ei kestävästä muutoksesta. Jokainen näistä numeroista on kuitenkin yksi elämä, yksi tarina, yksi menetetty mahdollisuus.
Positiivista on, että alle 25-vuotiaiden osuus huumekuolemista on puolittunut. Se on tärkeä ja toivottu kehitys. Se onko tämä vain tilastollinen aaltoliike, jää nähtäväksi. On myös tärkeää nähdä tilastosta se, että elämää on myös 25 vuoden jälkeen. Samanaikaisesti kun alle 25-vuotiaiden kuolemat ovat vähentyneet, on 26–35-vuotiaiden kuolemien osuus kasvanut ja se on aivan yhtä hälyttävää kuin viime vuoden ennätysluku nuorimpien kohdalla. Sukupolvi toisensa jälkeen kompastuu samoihin esteisiin: puutteelliseen hoitoon, stigmaan, yksinäisyyteen ja järjestelmän välinpitämättömyyteen. 26–35-vuotiaat ovat usein se ikäryhmä, joka kamppailee työelämän paineiden, mielenterveysongelmien, asunnottomuuden tai katkenneiden hoitopolkujen kanssa. Elämää on myös 25 vuoden jälkeen ja siksi yksikään ikäryhmä ei saa jäädä näkymättömäksi.
Kun yksi ryhmä pelastuu, mutta toinen putoaa, emme ole vielä muuttaneet järjestelmää – olemme vain siirtäneet kärsimystä eteenpäin.
247 kertaa menetetty tulevaisuus
247 kuolemaa on enemmän kuin numero. Se on lentokoneellinen ihmisiä. Se on veljiä, siskoja, äitejä, isiä, lapsia, ystäviä, työtovereita. Jokainen heistä oli jonkun rakastama, jonkun lapsuudenystävä, jonkun perheenjäsen. Jokainen heistä oli ihminen, jolla oli toivoa ja halua elää, vaikka elämä olisikin hetkittäin ollut raskasta ja solmuista. Kun puhumme “huumekuolemista”, puhumme todellisuudessa ihmishengistä, jotka olisi voitu pelastaa.
Suurin osa näistä kuolemista on vältettävissä. Me tiedämme, mitä pitäisi tehdä: turvallisia käyttötiloja, matalan kynnyksen hoitoa, päihdepalvelujen parempaa resursointia, lääkkeettömän hoidon rinnalle lääkeavusteisia vaihtoehtoja, ja ennen kaikkea ihmisarvoista kohtaamista. Jokainen viivästys näiden toimien toteuttamisessa maksaa ihmishenkiä. Kuollutta on vaikea kuntouttaa.
Puuttuva tavoite: nolla huumekuolemaa
Suomessa ei ole vielä strategiaa, joka tähtäisi nollaan huumekuolemaan. Meidän huumepolitiikkamme on yhä liian rangaistuspainotteista, vaikka tiedämme, että kriminalisointi ei vähennä käyttöä, mutta lisää syrjäytymistä ja estää ihmisiä hakemasta apua.
Jos haluamme todella pelastaa ihmishenkiä, meidän on siirryttävä rankaisemisesta kohti elämää kunnioittavaa huumepolitiikkaa. Se tarkoittaa hoidon ja tuen asettamista etusijalle, inhimillisyyden ja ymmärryksen lisäämistä, sekä sitä, että lopetamme puhumisen “huumeongelmasta” irrallisena – kyse on ihmisistä, yhteisöistä ja hyvinvoinnista.
Me tarvitsemme muutoksen
247 ihmistä. 247 menetettyä ääntä. 247 kertaa samat kysymykset: miksi emme tehneet enempää, miksi apu ei tullut ajoissa, miksi tämä on edelleen hyväksyttävää?
Vähemmän huumekuolemia kuin viime vuonna ei ole syy olla tyytyväinen, se on muistutus siitä, että olemme yhä kaukana tavoitteesta. Jokainen luku on elämä, joka olisi voinut jatkua. Jokainen menetetty ihminen on merkki järjestelmästä, joka ei vielä kanna.
Me tarvitsemme huumepolitiikkaa, joka suojelee elämää, ei rankaise sen hauraudesta.
Me tarvitsemme tekoja, ei vain tilastoja.
Me tarvitsemme muutoksen, ennen kuin menetämme vielä 247 lisää.