Vuonna 2023 kuuntelin Unkarissa paikallisten kollegoiden kuvailua siitä , miten Orbánin hallitus ajoi vuosien saatossa alas Unkarin kansalaisjärjestökentän, rahoitusta leikkaamalla, järjestöjä epäilyttäviksi leimaamalla ja niiden ääntä vaimentamalla. Unkarilainen kollegani totesi minulle “Muista, että tämä kaikki on mahdollista myös teillä kun oikeisto pääsee valtaan.” Nyt sama kaava toistuu Suomessa, kun hallitus ministeri Wille Rydmanin johdolla leikkaa sote-järjestöjen rahoitusta miljoonilla. Sen, mikä Unkarissa tuhottiin 16 vuoden aikana, ei rakenneta uudelleen yhdessä vaalikaudessa – eikä sitä pitäisi joutua rakentamaan uudelleen Suomessakaan.
Vuonna 2023 istuin Budapestissa haittoja vähentävän työn konferenssissa ja kuuntelin unkarilaisia kollegoita kertomassa, miten heidän työnsä oli ajettu alas. Ei kertaheitolla, ei yhdellä päätöksellä, vaan vuosien saatossa, askel askeleelta aina vain enemmän ja enemmän.
Ensin leikattiin rahoitusta vedoten säästöihin. Sitten järjestöjä alettiin syyttää siitä, että rahat menivät “vääriin” asioihin – johtajien palkkoihin, hallintoon, itse tekemisen sijaan. Sitten leikattiin lisää. Yhtenä rajuna leikkauksen kohteena oli esimerkiksi haittoja vähentävä työ, joka kutistui hiljalleen olemattomiin, ja jäljelle jääneiden muutamien toimijoiden ääntä kuultiin päätöksenteossa vuosi vuodelta vähemmän, kunnes sitä ei kuultu enää lainkaan. Viktor Orbánin hallitus rakensi tämän saman kaavan koko kansalaisyhteiskuntaa vastaan: vuoden 2017 “ulkomaalaisrahoituslaki” leimasi ulkomaista tukea saavat järjestöt käytännössä epäilyttäviksi, ja sitä seurasi vuosia kestänyt oikeudellinen ja poliittinen painostus, jota muun muassa Amnesty International ja Human Rights Watch dokumentoivat perusteellisesti.
Tänä keväänä Unkarissa tapahtui jotain, mitä moni ei enää uskaltanut odottaa: Péter Magyarin Tisza-puolue voitti huhtikuun 2026 vaalit murskavoitolla, ja Orbán myönsi 16 vuoden valtakautensa jälkeen tappionsa. Suunta on nyt kääntymässä ja järjestöjä aletaan taas kuulla ja niiden asemaa yhteiskunnassa aletaan taas tunnustaa. Mutta kukaan siellä ei kuvittele, että tämä tapahtuu nopeasti. Sen, minkä Orbánin valtakausi onnistui tuhoamaan vuosikausien järjestelmällisellä alasajolla, ei rakenneta uudelleen yhdessä hallituskaudessa. Se voi viedä vuosikymmenen. Ehkä enemmän.
Sama kaava, suomalaisin sanakääntein
Minua pelottaa, että Suomi on nyt Orbánin aikaisen Unkarin tiellä.
Hallitus on tänä syksynä leikkaamassa STEA:n kautta jaettavaa sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusta yhteensä noin 84 miljoonalla eurolla – rahoitus laskee tämän vuoden 274 miljoonasta eurosta 190 miljoonaan ensi vuonna, kun hallitus päätti vielä lisäksi 50 miljoonan euron lisäleikkauksesta. Osa summasta on tarkoitus kompensoida 25 miljoonalla eurolla hyvinvointialueille, mutta järjestöjen toiminta on silti menettämässä kolmasosan valtiontuestaan.
Ministeri Wille Rydman on esittänyt esittäny, että rahoitusta halutaan ohjata entistä enemmän kohtaavaan työhön. Ulospäin viesti on ollut, että kohtaava, ihmisten arjessa tapahtuva työ säästyy, vain hallinto ja vaikuttaminen karsitaan.
Se, mitä Rydman ja moni muukin tuntuu unohtavan: kohtaava työ ei elä tyhjiössä. Se ei pysy pystyssä ilman hallintoa, esihenkilötyötä, osaamisen johtamista ja sitä “byrokratiaa”, jota nyt leikataan pois säästöjen nimissä. Ja yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien ääni ei kuulu päätöksenteossa ilman järjestöjä ja äänitorvia, jotka ajavat nimenomaan oman kohderyhmänsä asiaa. Kun vaikuttamistyö leikataan pois, ei leikata vain “ylimääräistä”, leikataan se ainoa kanava, jota kautta yhteiskunnan reunoilla elävien ihmisten kokemus koskaan tavoittaa lainsäätäjän pöydän.
Miksi juuri nyt on väärä hetki
Tämä kaikki tapahtuu samaan aikaan, kun päihdehaitat eivät ole helpottamassa. Huumekuolemien trendi on usean vuoden tarkastelussa nouseva ja markkinoille valuu jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla uusia ja aiempaa vaarallisempia aineita. Juuri tässä tilanteessa leikataan siitä työstä, joka pystyisi pitämään ihmisiä hengissä ja varmistamaan, ettei Suomi ajaudu tilanteeseen, jossa heikoimmassa asemassa olevat ihmiset tipahtavat viimeisenkin turvaverkon läpi. Sitä turvaverkkoa ollaan nyt harventamassa tasolle, joka ei ole minkään valtion – eikä yhdenkään hallituksen – etu.
Unkarin tarina ei ole varoitus siitä, että kaikki toivo on menetetty. Se on varoitus siitä, kuinka pitkän ajan korjaaminen vie, jos alasajo annetaan tapahtua. Unkarissa ollaan nyt rakentamassa uudelleen sitä, mikä tuhottiin vuosikausien aikana – hitaasti, vaivalloisesti, vuosikymmenen tai kahden viiveellä siitä, missä oltaisiin oltu ilman tuhoa. Orbánin hallinnon vuodet ovat aiheuttaneet satojen ihmisten kuoleman ja kurjistaneet tuhansien ihmisten elämän pysyvästi. Tämä on tie, jota minä en Suomelle halua.