Kuvat eivät vain tallenna todellisuutta, ne rakentavat sitä. Jokainen kuva on tulkinta. Kysymys on siitä, kenen tulkinta ja kenellä on valta esittää se.
Kirjoitin väitöskirjatutkija Inari Viskarin kanssa mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin vuoden lehtikuvasta ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Avaan tässä hieman laajemmin ajatuksia aiheesta.
Janne Körkön kuva vuoden lehtikuvana on herättänyt paljon ihastusta. Sitä on kuvattu herkäksi, inhimilliseksi ja lähes runolliseksi. Kuvassa päihtynyt ihminen nukkuu, ja tuomariston sanoin hän on “hetken turvassa itseltään”.
Ymmärrän, miksi kuva koskettaa. Se on teknisesti taitavaa työtä, ja se pysäyttää. Mutta pysähtyminen itsessään ei riitä vaan on myös tärkeää kysyä, mihin me pysähdymme, ja kenen katseen kautta.
Kuvat maalaavat todellisuutta
Kuvajournalismi ei ole neutraalia todellisuuden tallentamista. Jokaiseen valokuvaan sisältyy valintoja: mitä rajataan sisään, mitä jätetään ulos, miten tilanne kehystetään, millä sanoilla se nimetään. Nämä valinnat rakentavat mielikuvia ja mielikuvat rakentavat asenteita.
Kun päihtynyt, toimintakyvytön ihminen kehystetään “lohdullisena lepohetkenä” ja “turvassa olemisena”, tapahtuu jotain hienosyistä mutta merkittävää: vaarallisesta tilanteesta tehdään idylli. Sammuminen ei ole unta. Se on tajunnantilan muutos, johon voi liittyä vakavia terveysriskejä. Näistä riskeistä ei tule puhua pelottelun vuoksi vaan siksi, että totuudenmukaisuus on osa ihmisarvon kunnioittamista.
Sanat ja kuvat yhdessä muodostavat kehyksen, joka ohjaa sitä, mitä me “näemme”. Kun tuomaristoteksti kertoo kuvan olevan runollinen ja kuvattavan olevan turvassa, katsoja alkaa nähdä juuri sitä – ei mahdollista hätätilaa, ei toimintakyvyttömyyttä, ei rakenteellista huono-osaisuutta sen taustalla.
Valtarakenne on aina läsnä
Kuvaamiseen liittyy aina valta-asetelma. Kuvaajalla on kamera. Kuvattavalla ei välttämättä ole edes tietoa siitä, mitä tapahtuu.
Tässä tapauksessa kuvattava oli tilanteessa, jossa hän ei kyennyt tekemään tietoista päätöstä siitä, miten hänet esitetään. Suostumus jälkikäteen on tärkeää, mutta se ei poista sitä perustavanlaatuista kysymystä, joka liittyy siihen hetkeen, kun kamera suunnataan toimintakyvyttömään ihmiseen.
Kuvajournalismin etiikka edellyttää erityistä herkkyyttä juuri silloin, kun kuvataan haavoittuvassa asemassa olevia. Ei siksi, että heidän todellisuuttaan pitäisi piilottaa – päinvastoin. Vaan siksi, että haavoittuvuus ei saa olla esteettinen resurssi.
Taidetta tehdään usein marginaalissa elävistä ihmisistä ilman, että heidän äänensä pääsee mukaan tulkintaan. Kuvataan, nimetään ja kehystetään ja he saavat lukea siitä lehdestä.
“Kuka tahansa meistä” toteamus ei pidä paikkaansa
Tuomaristo totesi, että kuva muistuttaa, miten kuvattava voisi olla “kuka tahansa meistä”. Tämä on tuttu retorinen liike, joka pyrkii herättämään myötätuntoa. Tarkoitus on hyvä.
Mutta se ei pidä paikkaansa, ei ainakaan ilman lisäkysymyksiä. Tutkimus osoittaa selvästi, että ongelmakäyttö ei jakaudu sattumanvaraisesti yhteiskunnassa. Se kietoutuu lapsuuden haitallisiin kokemuksiin, mielenterveyden häiriöihin, köyhyyteen ja palveluiden ulkopuolelle jäämiseen. Takana on usein elämä, johon ei ole vastattu riittävän aikaisin.
Kun sanomme “kuka tahansa meistä”, voimme tahtomattamme häivyttää sen rakenteellisen todellisuuden, jossa osa ihmisistä on huomattavasti haavoittuvammassa asemassa kuin toiset. Myötätunto on tärkeää, mutta sen rinnalla tarvitaan myös analyysia.
Monipuolisempi kuvasto on mahdollinen
En väitä, ettei tällaista todellisuutta saisi kuvata. Päihteitä käyttävien ihmisten arki on osa yhteiskunnan todellisuutta, ja sen näkyväksi tekeminen voi parhaimmillaan ravistella ja herättää empatiaa.
Mutta kuvasto vaikuttaa suoraan siihen, miten ihmiset suhtautuvat huumeita käyttäviin. Kielteiset asenteet eivät ole vain moraalisia mielipiteitä ne vaikuttavat siihen, uskaltaako ihminen hakea apua, saavatko he asiallista hoitoa, ja kohtelevatko palvelujärjestelmän työntekijät heitä ihmisinä vai taakkana.
Siksi kuvastoa kannattaa miettiä tarkasti. Passiivisuutta ja avuttomuutta korostavat kuvat vahvistavat mielikuvaa toivottomuudesta. Toipumista, aktiivista toimijuutta ja arjen arvokkuutta kuvaavat kuvat taas vähentävät stigmaa ja lisäävät myötätuntoa.
Haavoittuvassa asemassa olevia tulisi kuvata tilanteissa, joissa heillä on mahdollisuus olla aktiivisia toimijoita omassa elämässään. Tämä ei tarkoita, että todellisuutta pitäisi kaunistella. Se tarkoittaa, että ihmisyys ei pelkisty heikkouteen.
Kauneus ei riitä perusteluksi
Kaunis kuva ei ole automaattisesti eettinen kuva. Herkkyys ei tarkoita samaa kuin ihmisarvon kunnioittaminen. Nämä asiat voivat kulkea käsi kädessä, mutta se vaatii tietoista työtä.
Toivon, että tämä keskustelu vie kuvajournalismia eteenpäin. Ei siksi, että pitäisi etsiä syyllisiä, vaan siksi, että median valinnoilla on oikeaa vaikutusta oikeisiin ihmisiin. Erityisesti heihin, joilla on jo muutenkin vähiten valtaa määrittää, keitä he ovat muiden silmissä.
Teen väitöskirjatutkimustani siitä, miten media luo ja ylläpitää stigmaa päihteitä käyttäviä ihmisiä kohtaan – ja miten sitä voidaan purkaa.