Median tuottamat artikkelit päihteitä käyttävistä ihmisistä ovat lähes poikkeuksetta keskiluokkaisesta näkökulmasta. Pohdintaa tästä näkökulmasta ja miksi se on ongelmallinen.
Tänäkin kesänä on julkaistu useampi lehtiartikkeli, joiden keskiössä on ollut päihteitä käyttävä ihminen. Osasta näistä artikkeleista on käyty someassa kiivastakin keskustelua siitä, olivatko ne olleet eettisesti oikein tehtyjä. Olen seurannut keskustelua sivusta mielenkiinnolla, enkä ota tässä kirjoituksessa kantaa etiikkaan sinänsä. Haluan sen sijaan pohtia jotain, mikä jää etiikkakeskustelussa usein taka-alalle: mistä kulmasta media ylipäätään tuottaa nämä artikkelit.
Teen väitöskirjatutkimukseni ensimmäistä osa-artikkelia median roolista päihteitä käyttäviin ihmisiin kohdistuvan stigman tuottajana ja ylläpitäjänä. Aineistoni koostuu kahdeksasta sanomalehdestä vuosilta 2015–2025, ja olen käynyt sitä läpi systemaattisesti. Sen pohjalta olen tehnyt muutaman huomion liittyen tähän aiheeseen ja pohdin niitä tässä hieman.
“Heidän puoltaan tarinoista ei kuulla tarpeeksi” – vai kuullaanko?
Kuulen usein argumentin, jonka mukaan henkilökuvia päihteitä käyttävistä ihmisistä halutaan tehdä siksi, että heidän puoltaan tarinoista ei kuulla tarpeeksi. Tämä on sinänsä ihan validi ja hyvä lähtökohta. Mutta aineistoni perusteella voin sanoa, että päihteitä käyttävistä ihmisistä on itse asiassa kerrottu suomalaisessa mediassa aika monta henkilötarinaa kymmenen vuoden aikana. Ääni ei ole sikäli täysin puuttunut.
Sen sijaan huomattavasti oleellisempaa olisi kiinnittää keskustelussa huomiota siihen, mistä näkökulmasta näitä tarinoita kirjoitetaan. Tänäkin kesänä eri medioissa julkaistut jutut on lähes poikkeuksetta kirjoitettu keskiluokkaisesta näkövinkkelistä.
Se, että kirjoittaa artikkelin päihteitä käyttävästä ihmisestä ja hänen elämästään, ei vielä tarkoita että tarina antaisi hänen elämälleen äänen. Se ei myöskään tarkoita, että tarina olisi kerrottu hänen näkökulmastaan. Lähes poikeuksetta tarinaa kerrotaan toimittajan näkökulmasta, joka on valitettavan keskiluokkainen.
Mitä keskiluokkainen näkövinkkeli tarkoittaa?
Avaan tätä hieman. On todella vaikeaa aidosti asettua toisen ihmisen asemaan, saati kirjoittaa artikkeli siitä näkökulmasta. Tämän myönnän itsekin. Ongelmallisesti päihteitä käyttävän ihmisen elämä on monin tavoin erilaista kuin se elämä, jota valtaosa suomalaisista viettää. Siihen elämään liittyy myös usein erilainen käsitys siitä, mikä ylipäätään on hyvää elämää.
Käytännössä tämä näkövinkkeli näkyy pienissä, toistuvissa valinnoissa. Se näkyy siinä, mitä toimittaja pitää jutun luontevana päätepisteenä: onnistuneeksi mielletty henkilökuva päättyy useimmiten toipumiseen tai vähintään sen toivoon, harvemmin siihen, että ihminen elää edelleen käyttäen, mutta jotenkin paremmin voiden. Se näkyy kysymyksissä, joita haastateltavalle esitetään: kysytäänkö useammin “milloin aiot lopettaa” kuin “mikä sinun elämässäsi on juuri nyt hyvin”. Se näkyy sanavalinnoissa, joissa käyttö kehystetään lähes poikkeuksetta ratkaistavana ongelmana, ei osana elämää, jonka rinnalla voi olla myös muuta, arvokasta. Ja se näkyy siinä, kenen tulkintaan jutussa lopulta nojataan: usein viranomaisen tai ammattilaisen, joka arvioi käyttäjän elämää ulkopuolelta, harvemmin käyttäjän omaan arvioon siitä, mikä hänen elämässään juuri nyt toimii.
Nämä eivät ole välttämättä lainkaan tietoisia tai pahantahtoisia valintoja. Ne ovat sitä kulttuurista pohjavirettä vasten tehtyjä, jossa toimittajakin on itse kasvanut ja juuri siksi niitä on niin vaikea huomata ilman, että joku pysähtyy niitä erikseen etsimään.
Haittoja vähentävässä päihdetyössä yksi keskeisimmistä periaatteista on se, ettei voi määritellä toisen ihmisen elämää eikä sitä, mihin hänen tulisi pyrkiä. Tämä ei aina ole helppoa. Voi olla vaikeaa ymmärtää, miksi toinen ei halua itselleen niitä hyvän elämän saavutuksia, jotka minä olen määritellyt hyvän elämän mittariksi.
Siinä missä keskiverto suomalainen pitää (kärjistetysti sanottuna) hyvän elämän mittarina puolisoa, työpaikkaa, omistusasuntoa, koiraa ja ehkä kesämökkiä, voi aktiivisesti päihteitä käyttävä ihminen pitää hyvän elämän mittarina sitä, että saa puolitettua käyttöannoksensa nykyisestä. Tai sitä, että elämä saadaan siihen kuntoon, että valvotut tapaamiset oman lapsen kanssa taas toteutuvat.
Nämä eivät ole vähäisempiä tavoitteita. Ne ovat vain erilaisia.
Niin kauan kun me emme hyväksy erilaista elämän narratiivia yhtä oikeaksi kuin omaamme, me emme aidosti kuule toista ihmistä.
Narratiivi joka ei miellytä ei tarkoita väärää
Jotta ihmisten ääni aidosti tulisi kuulluksi, meidän tulee myös hyväksyä ne elämän narratiivit sellaisenaan, jotka eivät aina miellytä meitä itseämme. Tämä ääni puuttuu tällä hetkellä mediasta. Media kirjoittaa edelleen ihmisten tarinat keskiluokkaisesta kulmasta eli siitä käsin, mikä on toimittajalle, lukijalle ja koko julkiselle keskustelulle tuttua ja ymmärrettävää maailmaa.
Ja niin kauan kuin näkövinkkeli pysyy tässä, ei päihteitä käyttävien ihmisten ääni tule aidosti kuulluksi, vaikka heistä kirjoitettaisiin kuinka monta henkilöjuttua tahansa.
Näkökulman valinta on aina myös politiikkaa
Miksi näkökulmalla on merkitystä? Koska tässä ei ole kyse vain yksittäisisitä tarinoista. Kyse on julkisesta narratiivista eikä pelkästään siitä, mistä kerrotaan vaan myös siitä mitä jätetään kertomatta. Tällä on merkitystä laajemminkin kuin yksittäisten juttujen kohdalla. Media ei vain kuvaa todellisuutta, se on myös yksi keskeisimmistä paikoista, joissa yhteiskunnallista tietoa, mielikuvia ja mielipiteitä päihteitä käyttävistä ihmisistä tuotetaan ja ylläpidetään. Niin kauan kuin tuotamme tähän yhteiskuntaan tietoa vain keskiluokkaisesta näkökulmasta, teemme myös päihdepolitiikkaa tästä samasta näkökulmasta.
Kun poliittiset päätökset kuten esimerkiksi palveluiden mitoitus, lainsäädäntö, resurssien kohdentaminen, nojaavat mielikuvaan, joka on rakentunut vain yhdenlaisen elämänpolun ja yhdenlaisten tavoitteiden kautta, on aika todennäköistä, että myös päätökset vastaavat lähinnä sitä elämää ja sen elämän narratiivia, eikä sitä elämää, jota päätösten kohteena olevat ihmiset todella elävät. Esimerkkinä käyttämäni puolitettu käyttöannos tai toteutuva tapaaminen oman lapsen kanssa eivät useinkaan näy missään mittarissa, joita palvelujärjestelmän onnistumista arvioitaessa käytetään.
Tämä ei tarkoita, ettei keskiluokkaisilla toimittajilla olisi oikeutta tai kykyä kirjoittaa aiheesta. Kyse ei ole siitä. Vaan kyse on siitä, että näkökulman kapeus kannattaisi tunnistaa ja tunnustaa ja etsiä aktiivisesti myös niitä tapoja kertoa, jotka eivät lähde liikkeelle siitä, mikä on meille tutuinta. Se tarkoittaa peiliin katsomista, kauhistelun lopettamista ja aidosti sen pohtimista mikä on toimittajan oma positio juttua kirjoittaessa. Se tarkoittaa kuvaston tarkastelua siitä näkökulmasta, mitä se lopulta aidosti kertoo, sanavalintojen miettimistä siitä näkökulmasta millaisen mielikuva niillä lukijoille luodaan. Se tarkoittaa myös sitä, että toimittaja pysähtyy kysymään itseltään, miksi hän haluaa tämän tarinan kertoa, minkä mittapuun kautta hän juuri nyt kertoo tätä tarinaa ja onko se ainoa mahdollinen tapa tuoda kyseistä ilmiötä esiin.