Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman haluaa, että järjestöt auttavat ihmisiä, mutta eivät haasta järjestelmiä, jotka tuottavat avun tarvetta. Tämä ei ole säästämistä. Tämä on kansalaisyhteiskunnan hiljentämistä.
Kun hoidetaan oireita mutta ei syitä
Sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman ilmoitti tällä viikolla uusista kriteereistä, joiden perusteella STEA-avustuksia jaetaan vuodesta 2027 eteenpäin. Leikkaukset ovat jo itsessään massiiviset: ensi vuoden rahoitus putoaa noin 190 miljoonaan euroon, mikä tarkoittaa lähes 84 miljoonan euron supistusta. Mutta yhtä merkittävää kuin leikkauksen koko on se, mihin rahat jatkossa kohdennetaan ja mihin ei.
Rydman esitteli linjauksensa ytimensä omasta mielestään selkeästi: jatkossa tuetaan “aitoa kohtaavaa työtä”. Vaikuttamistyö, neuvonta ja yhteiskunnallinen edunvalvonta jäävät tuen ulkopuolelle.
Kukaan järjissään oleva ei kiistä kohtaavan työn merkitystä. Kriisiapua tarvitseva ihminen tarvitsee ihmisen vierellensä. Turvakoti tarvitsee työntekijöitä. Mielenterveyspalvelut tarvitsevat resursseja. Tähän on helppo sanoa kyllä.
Mutta keskustelussa jossa kohtaava työ ja vaikuttamistyö laitetaan vastakkain piilee ajatteluvirhe, joka on syytä nimetä ääneen: kohtaava työ hoitaa oireita. Vaikuttamistyö puuttuu juurisyihin.
Kun lapsiperhe ajautuu kriisiin, kohtaava työ auttaa perhettä selviämään. Kun ihminen joutuu asunnottomaksi hyppäävät kuvaan usein järjestöjen kautta kohtaavaa työtä tekevät ammattilaiset. Mutta kohtaava työ ei muuta niitä yhteiskunnan osa-alueita, jotka tuottavat huono-osaisuutta ja kasvattavat sitä kautta esimerkiksi häätöjen määrää. Se ei muuta palvelurakennetta, joka jättää ihmiset yksin liian kauaksi aikaa.
Kohtaava työ ei nosta esiin sitä, miksi tietyt väestöryhmät ajautuvat kriisiin muita herkemmin. Päihdetyössä sama logiikka on kärjistyneen selkeä: järjestöjen kohtaava työ auttaa ihmistä takaisin palveluiden pariin, mutta ilman vaikuttamistyötä kukaan ei kysy, miksi päihdeongelmat kasautuvat samoihin yhteisöihin, samoihin olosuhteisiin, eikä kukaan vaadi niihin rakenteellista muutosta.
Järjestöjen vaikuttamistyö tekee juuri tätä: se tunnistaa rakenteiden ongelmat ja nostaa ne poliittiselle agendalle. Se on ennaltaehkäisyä parhaimmillaan:työtä, joka estää sen, että ihminen ylipäätään päätyy tilanteeseen, jossa kohtaavaa työtä tarvitaan.
Kohtaavan työn tekijät hukkuvat jo nyt työmääränsä
On myös kysyttävä: kuka kohtaavaa työtä käytännössä tekee?
Sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset ovat jo nyt äärirajoillaan. Jonot kasvavat, henkilöstö uupuu, ja palvelujärjestelmässä on reikiä, joista ihmiset putoavat. Järjestöt ovat paikanneet näitä reikiä vuosia, sekä kohtaavalla työllä että edunvalvonnalla, joka on vaatinut korjauksia rakenteisiin.
Jos vaikuttamistyö lakkaa, kukaan ei enää järjestelmällisesti dokumentoi katvealueita. Kukaan ei kokoa yhteen niiden ääntä, jotka ovat jääneet palveluverkon ulkopuolelle. Kukaan ei vaadi muutosta.
Tulos? Enemmän ihmisiä kriiseissä. Enemmän tarvetta kohtaavalle työlle. Ja vähemmän resursseja siihen, koska rahat on leikattu ja rakenteet ovat yhä rikki.
Tämä on noidankehä, jonka Rydmanin linjaukset uhkaavat käynnistää.
Demokratia tarvitsee vahteja
Järjestöt eivät ole vain palveluntuottajia. Ne ovat kansalaisyhteiskunnan selkäranka, rakenteita, joiden kautta tavallisilla ihmisillä on ääni. Niiden vaikuttamistyö ei ole poliittista lobbaamista. Se on demokratian perusmekanismi: vahtia vallanpitäjiä, nostaa epäkohtia esiin, pitää julkinen valta tilivelvollisena.
Aidon demokratian mittari ei ole pelkästään se, onko meillä vapaat vaalit. Se on myös se, onko meillä järjestelmä, joka mahdollistaa vallan vahtimisen arjen tasolla, vaalikauden jokaisena päivänä.
Nyt ministeri Rydman muiden perussuomalaisten tuella esittää, että valtion ei pidä rahoittaa toimintaa, joka kritisoi tai haastaa vallitsevia rakenteita. Tämä on huolestuttava linjaus. Historiallisesti tarkasteltuna järjestöjen edunvalvontatyö on tuottanut yhteiskuntaan parannuksia, joita ei olisi syntynyt ilman systemaattista painostusta: vammaisten oikeuksia, lastensuojelun uudistuksia, mielenterveyspalvelujen kehittämistä.
Se, että hallitus haluaa hiljentää tämän äänen, kertoo enemmän hallituksen suhteesta kritiikkiin kuin järjestöjen tekemän työn laadusta.