Säästämme väärästä päästä

Käyttötilojen vastustajat vetoavat rahaan. Mutta raha on jo käytetty – vain väärään paikkaan. Lähes neljä miljoonaa euroa vuodessa menee huumemyrkytysten hoitamiseen päivystyksissä. Yksi käyttötila maksaisi alle miljoonan vuodessa. Ja silti käyttötiloista puhutaan kuin ne olisivat ylellisyys, johon meillä ei ole varaa.

Luin THL:n erinomaista Päihde- ja riippuvuuspalvelujen tila -raporttia. Luvussa 5 käsitellään tilasto- ja rekisterikatsausta päihde- ja riippuvuushäiriöihin sosiaali- ja terveyspalveluissa. Huomioni kiinnittyy – kaiken muun lisäksi – huumemyrkytyksiin.

Lasku on karkea mutta selvä: 1 300 × 3 000 € = vähintään noin 3,9 miljoonaa euroa vuodessa. Pelkästään yliannostuksiin. 3000e sisältää valvontatasoisen hoidon. Ei tehohoitoa, ei vuodeosastoa tai muita toimenpiteitä, joita yliannostustilanteissa usein joudutaan tekemään. 3,9 miljoonaa on hintalappu yliannostuksille, eikä se sisällä hintalappua pistoinfektioille, C-hepatiitille tai hiv:lle, eli kaikille niille haitoille, joita käyttötilatoiminnalla pystyttäisiin ehkäisemään.

Yli 1 300 yliannostusta vuodessa ja mitä me teemme?

Käyttötilojen vasta-argumenttina nousee moraalin lisäksi lähes aina raha. Väitetään, ettei tässä taloustilanteessa ole varaa niiden perustamiseen. Mutta 3,9 miljoonaa euroa vuodessa vain yliannostushoidoista on jo nyt maksettu hinta siitä, että emme toimi.

Ja tähän summaan ei lasketa mukaan lainkaan pistoinfektioita, tartuntatauteja kuten C-hepatiittia tai HIV:tä. Käyttötilat vähentäisivät myös näitä. Puhumattakaan ihmisten elinvuosista kun heidät saadaan palveluiden pariin. Kun puhutaan rahasta, pitäisi puhua koko laskusta. Mutta puhutaan nyt hetki päivystyskäyntiin johtavista myrkytyksistä ja käyttötiloista.

Helsingin kaupunki teetti vuonna 2019 selvityksen käyttötiloista, mukaan lukien kustannusarviot:

“Toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin vaikuttaa henkilöstömäärä, aukioloaika ja tilaratkaisut. Jos käyttötila olisi auki päivittäin ja se ei sijaitsisi minkään muun jo olemassa olevan sosiaali- ja terveydenhuollon terveysneuvonta- tai päiväkeskustoiminnon yhteydessä, olisi tarvittavan lisähenkilöstön määrä noin 10 työntekijää sekä läsnä oleva vartijapalvelu. Vuosittaiset henkilöstökustannukset olisivat silloin noin 550 000 euroa. Tämän lisäksi tulisivat vuokrakustannukset ja muut käyttö- ja tarvikemenot. Esimerkiksi 250 m² tilan arvioitu vuosittainen vuokrakustannus on noin 75 000 euroa. Jos käyttötila perustettaisiin jo toiminnassa olevan huumeidenkäyttäjien sosiaali- ja terveysneuvontapisteen yhteyteen, niin kustannukset olisivat selkeästi pienemmät, koska tällöin voitaisiin hyödyntää jo olemassa olevaa henkilökuntaa ja tiloja. Toiminta olisi tällöin mahdollista aloittaa 4–5 lisätyöntekijällä ja vartiointipalvelun lisäämisellä. Toiminnassa voitaisiin myös hyödyntää jo käytössä olevia tiloja. Tällöin kustannukset puolittuisivat verrattuna erillisen yksikön perustamiseen.”
– Helsingin kaupungin selvitys käyttötiloista, 2019

Inflaatio ja laajemmat aukioloajat nostavat hintaa jonkin verran, mutta asiantuntijat ovat alusta alkaen korostaneet yhtä keskeistä seikkaa: käyttötilat tulisi avata jo olemassa olevien matalan kynnyksen päiväkeskusten yhteyteen. Mitään uutta tilaa ei tarvita. Turussa ja Helsingissä matalan kynnyksen päiväkeskusten remonttien yhteydessä on jo varauduttu siihen, että tilat voisi tarvittaessa nopeasti muuttaa käyttötilaksi eli pisto- tai polttohuone olisi helppo lisätä osaksi kokonaisuutta.

Toisin sanoen jäisimme hinnassa reilusti alle miljoonan euroa per käyttötila. Jos käyttötila vähentäisi suurimmissa kaupungeissa yliannostuksia ja sitä kautta päivystyksen kuormitusta maksaisi sen perustaminen itsensä takaisin nopeammin kuin ehtisimme edes ajatella. Koko keskustelu rahasta on täysin keksitty, ja argumentti ei yksinkertaisesti pidä vettä.

Tarvitsemme interventiomallin päivystyksiin – nyt

Toinen huomio joka liittyy tähän aiheeseen on yhtä kiireellinen, mutta ehkä eri suuntaan katsova. Yli 1 300 ihmistä päätyi päivystykseen huumemyrkytyksen vuoksi vuonna 2024. He saivat ensiavun, tämä on aivan kuten pitääkin. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen?

Olen kohdannut työssäni kymmeniä kertoja yliannostuksen takia sairaalaan joutuneita, jotka heti toivuttuaan kävelevät sairaalasta ulos. Kysyttäessä kävikö kukaan heidän kanssaan jotain keskustelua tai onko kukaan soittanut heidän peräänsä tilaantesta, vastaus on aina ollut “ei”.

Päivystys on kriittinen hetki. Ihminen on haavoittuvainen, usein motivoituneempi muutokseen kuin normaalioloissa. Silti ilman systemaattista interventiota tuo hetki valuu hukkaan. Ei siksi, etteivätkö päivystystyöntekijät välittäisi, vaan siksi, ettei heillä ole rakennetta, johon kiinnittää kohtaaminen. Kuka ottaa hoitaakseen asian? Onko keskustelulle aikaa? Keneen otetaan yhteyttä? Kuka hoitaa jälkisoiton?

Tarvitsemme selkeän, kansallisesti yhtenäisen interventioprotokollan päivystyksiin. Sellaisen, joka ei jää yksittäisen hoitajan intuition varaan. Protokollan, jossa yliannostuksen vuoksi hoitoon tuleva ihminen kohdataan systemoidusti: kartoitetaan tilanne, tarjotaan matalan kynnyksen tukea ja varmistetaan tarvittaessa konkreettinen jatkohoitopolku niin, että ovi avautuu eikä sulkeudu kun ihminen kotiutuu.

Suomessa on yksittäisiä esimerkkejä hyvistä käytännöistä, mutta ne ovat pirstaleisia. Tarvitaan yhtenäinen malli, koulutusta henkilöstölle ja seuranta siitä, mitä jatkohoitopoluille tosiasiassa tapahtuu.

Olisiko aika pistää käyttötilat mahdollistava lainsäädäntö pystyyn ja kehittää kansallinen interventiomalli päivystyksiin?