Eduskunta on jälleen hylännyt huumausainepolitiikkaa koskevan kansalaisaloitteen. Itse sisältöäkin enemmän hämmentää kuitenkin se, mitä prosessi paljastaa kansalaisaloitteiden todellisesta asemasta suomalaisessa päätöksenteossa.

Kansalaisaloitejärjestelmä luotiin väyläksi, jolla kansalaiset voivat nostaa eduskunnan käsittelyyn asioita, jotka eivät muuten etene, erityisesti sellaisia, joita hallitusohjelma ei sisällä. Sen piti olla demokratian turvaventtiili.

Mutta mitä tapahtuu käytännössä?

Ryhmäkuri vastaan kansalaisaloite – erityisesti huumepolitiikassa?

Ryhmäkuri kuuluu parlamentaariseen järjestelmään. Hallituspuolueiden on pidettävä rivinsä koossa, jotta hallitus pystyy toteuttamaan ohjelmaansa. Mutta kansalaisaloitteiden kohdalla asetelma muuttuu ongelmalliseksi.

Erityisen selvästi tämä näyttää koskevan huumepolitiikkaa käsitteleviä aloitteita.

Viime vuosina eduskunnassa on käsitelty sekä käyttötiloja koskenutta kansalaisaloitetta että kannabiksen sääntelyyn liittynyttä aloitetta. Molemmissa tapauksissa lopputulos oli sama: hallituspuolueiden äänillä aloitteet hylättiin. Huolimatta siitä, että esimerkiksi käyttötiloista käytiin taustalla keskusteluita hallituspuolueiden edustajien kanssa ja he puolisivat aloitetta.

Kun sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen juuri päihdepolitiikan kohdalla, herää kysymys: onko kyse yksittäisistä poliittisista ratkaisuista vai periaatteellisesta haluttomuudesta avata keskustelua?

Jos kansalaisaloite torjutaan ensisijaisesti siksi, ettei asia ole hallitusohjelmassa, jää sen alkuperäinen tarkoitus ontoksi. Kansalaisaloitteidenhan piti nimenomaan mahdollistaa sellaisten teemojen käsittely, jotka eivät ole hallituksen prioriteettilistalla.

Päihdepolitiikasta ei edes haluta selvitystä?

Viime viikkoinen äänestys näytti jälleen saman ilmiön.

Erityisen hämmentävää on, ettei päihdepolitiikan kysymyksiä haluta edes tarkastella avoimesti. Vihreät ja Vasemmistoliitto esittivät vastineessaan nimenomaan edellytysten selvittämistä ja valmistelun käynnistämistä dekriminalisaation suuntaan. Kyse ei ollut välittömästä lainsäädännön mullistuksesta, vaan siitä, että asiaa tutkittaisiin ja valmisteltaisiin huolellisesti.

Silti tämäkin linja torjuttiin.

Tämä tekee tilanteesta entistä vaikeammin ymmärrettävän. Demokratiaan kuuluu erimielisyys, mutta myös tiedon lisääminen ja vaikutusten arviointi. Selvitystyön käynnistäminen ei sido eduskuntaa lopulliseen ratkaisuun, se sitoo ainoastaan avoimeen tarkasteluun.

Jos edes selvittäminen ei kelpaa, millainen viesti se on kansalaisille, jotka ovat keränneet kymmeniä tuhansia allekirjoituksia saadakseen asian eduskunnan käsittelyyn?

Toteutuuko kansalaisaloitteiden idea?

Kysymys ei lopulta ole vain käyttötiloista tai kannabiksesta. Kyse on siitä, toteutuuko kansalaisaloitteiden idea lainkaan.

Onko kyse aidosta vaikutuskanavasta vai demokraattisesta muodollisuudesta? Jos hallitusohjelma toimii käytännössä suodattimena, jonka läpi yksikään epämukava tai kiistanalainen teema ei pääse, kaventuu kansalaisten vaikutusmahdollisuus merkittävästi.

Kansalaisaloitteita ei tarvitse hyväksyä. Mutta niiden tulisi saada aito, sisällöllinen käsittely, ei automaattista torjuntaa puoluekurin varjossa.

Muuten joudumme kysymään: onko ongelma itse kansalaisaloitejärjestelmässä vai poliittisessa kulttuurissa, jossa omantunnon äänelle jää yhä vähemmän tilaa? Mikä merkitys edustajilla enää on tällaisessa järjestelmässä?