Huumeiden käyttö lisääntyy. Kynnys hakea apua kasvaa. Ja silti media jatkaa sanojen käyttöä, jotka tiesimme jo vuosia sitten olevan osa ongelmaa.
Vuonna 2018 Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, jossa esiteltiin YK:n alaisen asiantuntijaryhmän raportti huumepolitiikasta. Printtilehden otsikko oli raflaava: Narkkari sanasta halutaan eroon. Raportti totesi, että negatiivinen kielenkäyttö leimaa huumeiden käyttäjät ja sulkee heidät ihmisoikeuksiensa ulkopuolelle. Ei symbolinen ele, vaan terveyspolitiikan ja ihmisarvon kysymys.
“Kielenkäytön pitää muuttua. Tilalle tarvitaan tieteelliseen näyttöön perustuvaa keskustelua.”
Ruth Dreifuss, asiantuntijaryhmän puheenjohtaja — HS, 2018
Kahdeksan vuotta myöhemmin, vuonna 2026, sama lehti kirjoittaa “Suomessa on yli 200 000 alkoholistia ja noin 40 000 narkomaania”. Kuukausiliitteen artikkelissa. Täysin sujuvasti. Ilman huomautusta.
Miksi tämä on juuri nyt tärkeää
Suomessa huumeiden käyttö on lisääntynyt tasaisesti koko 2000-luvun ajan. Samanaikaisesti kynnys hakea apua pysyy korkeana tutkimusten mukaan yksi merkittävimmistä esteistä on häpeä. Ei resurssien puute, ei tiedon puute. Häpeä.
Häpeä ei synny tyhjiössä. Sitä ruokitaan päivittäin, pienissä erissä, osin sanoilla, joita emme edes huomaa valitsevamme. Tänä päivänä, kun avun tarve on suurempi kuin koskaan ja hoitopolut ovat yhä ruuhkautuneempia, on erityisen tärkeää kysyä: mikä estää ihmistä ottamasta sen ensimmäisen askeleen ja pyytämästä apua?
Vastaus on edelleen liian usein: se, miten hän arvelee muiden häntä katsovan. Ja se katse muodostuu pitkälti kielestä, siitä millä sanoilla mediassa, politiikassa ja arjessa puhutaan ihmisistä, jotka käyttävät huumeita.
Kieli ei heijasta stigmaa — se luo sen
Kieli ei ole neutraali väline, jolla kuvataan olemassa olevaa todellisuutta. Kieli rakentaa todellisuuden. Kun kutsumme ihmistä narkomaaniksi, emme ainoastaan kuvaa hänen suhdettaan päihteisiin. Me sijoitamme hänet kategoriaan, johon kuuluu häpeä, moraaliton valinta ja toivottomuus. Me kerromme — hänelle ja muille — kuka hän on.
Tätä kutsutaan stigmaksi. Se ei ole pelkkä tunne. Se on rakenne, joka vaikuttaa siihen miten ihminen kohdataan terveydenhuollossa, miten hänen asiansa käsitellään oikeudessa, ja ennen kaikkea: hakeutuuko hän apuun lainkaan.
Tutkimukset osoittavat, että “huumeidenkäyttäjäksi” leimatut henkilöt saavat heikompaa hoitoa kuin muut samanlaisessa tilanteessa olevat, ei siksi, että terveydenhuollon ammattilaiset olisivat pahoja ihmisiä, vaan siksi, että stigma toimii automaattisesti ja usein tiedostamatta. Kieli muovaa asenteita, asenteet muovaavat tekoja.
Sanat ovat tärkeä osa kokonaisuutta
Ajattelen että on tärkeää sanoa ääneen: sanat eivät yksin ratkaise huumeiden käyttöön liittyviä ongelmia. Tarvitaan muutosta päihdepolitiikkaan, uusia avauksia, resursseja, hoitopaikkoja, matalan kynnyksen palveluita, yhteiskunnallisia rakenteita. Kielenmuutos ei korvaa näitä.
Mutta stigman poistamisessa kieli on välttämätön työkalu. Se on se ensimmäinen kerros, jonka jokainen ihminen kohtaa ennen kuin hän koskaan asettaa jalkaa minkään oven eteen. Jos se kerros kertoo hänelle, että hän on heikko, moraaliton tai toivoton, on hyvin mahdollista, että hän ei koskaan aukaise sitä ovea.
Muutos ei tapahdu automaattisesti tiedon lisääntyessä.
Se vaatii tietoista valintaa — joka kerta, joka sanassa.
Median vastuu
Toimittajat ja toimitukset eivät ole vastuussa huumeiden käytön lisääntymisestä. Mutta he ovat vastuussa siitä, millä sanoilla ilmiöstä kerrotaan ja sitä kautta siitä, millaista todellisuutta he osaltaan rakentavat.
Kun media käyttää toistuvasti sanoja, jotka on jo asiantuntijayhteisön tasolla tunnistettu stigmatisoiviksi, se normalisoi ne. Se kertoo lukijalle, että tämä on hyväksyttävä tapa puhua näistä ihmisistä. Ja se kertoo ihmiselle itse, että näin hänestä puhutaan.
Tyylioppaat päivitetään. Termit muuttuvat. Se on normaalia ja hyvää. Mutta se vaatii, että joku päättää muuttaa ne ja pitää siitä kiinni.
Meidän jokaisen tehtävä
Stigma ei poistu tutkimuksilla eikä raporteilla yksin. Se poistuu vain, kun lopetamme sen toistamisen, yksi sana kerrallaan, yksi artikkeli kerrallaan, yksi valinta kerrallaan.
Se tarkoittaa toimittajia, jotka valitsevat sanansa tietoisesti. Toimituksia, jotka päivittävät ohjeistuksensa. Lukijoita, jotka antavat palautetta. Ja meitä kaikkia, jotka kiinnitämme huomiota siihen, miten puhumme toisistamme, myös silloin, kun emme luule sen merkitsevän mitään.
Se merkitsee.