Vappupäivänä 2026 naamioitunut joukko pahoinpiteli vastamielenosoittajan Tampereen Hämeenkadulla, keskellä kirkasta päivää. Ja yhteiskunta on ollut lähes hiljaa.
Vappupäivänä Tampereella Sinimustan liikkeen kulkueeseen osallistuneiden henkilöiden epäillään pahoinpidelleen vastamielenosoittajan. Uhri oli mennyt marssiin mukanaan banderolli, jossa vastustettiin natseja. Hän sai vammoja kasvoihinsa. Joukko oli peittänyt kasvonsa. Epäillyt ovat edelleen tunnistamatta.
Kaikki tämä tapahtui poliisin läsnäollessa, päivänvalossa, kameroiden edessä. Ja silti se tapahtui.
Silti tässä ollaan, kolme päivää myöhemmin, ja yhteiskunnallinen reaktio on ollut, niin mikä? Muutama uutinen. Muutama kansanedustajan kommentti naamioitumiskiellosta. Poliisi kehottaa vastamielenosoittajia pysymään kauempana ensi kerralla.
Ensi kerralla.
Hiljaisuus ei ole koskaan neutraalia
Kirjoitan tämän niin selkeästi kuin mahdollista: hiljaisuus äärioikeiston väkivallan edessä ei ole neutraali teko. Se ei ole maltillisuutta eikä kohtuullisuutta. Se on valinta. Ja se valinta kertoo jotain siitä, kenen katsomme ansaitsevan turvallisuuden tässä maassa.
Kun poliitikot, media ja julkinen keskustelu eivät nimeä tapahtunutta ääneen ja selkeästi, kun reaktio on tekninen, hallinnollinen, etäinen, se viesti välittyy kyllä kansalle. Se viesti sanoo: tämä oli ehkä sietämätöntä, mutta ei niin sietämätöntä, että se vaatisi meiltä jotain. Ei oikeaa järkytystä. Ei oikeaa kantaa.
Äärioikeisto ei kasva pelkästään omilla vahvuuksillaan. Se kasvaa siinä tilassa, jonka me sille annamme, kun emme puhu.
Minne katosi “ei koskaan enää”
Martin Niemöller kirjoitti toisen maailmansodan jälkeen runon, jonka ydin on tuttu monelle: ensin he tulivat sosialistien, sitten ammattiyhdistysliikkeen, sitten juutalaisten luo. Ja kun he tulivat minun luokseni, ei ollut ketään jäljellä puhumaan puolestani.
Niemöllerin viesti ei ollut se, että natsi-Saksa syntyi pahuudesta.
Se oli se, että se syntyi hiljaisuudesta.
Me elämme vuotta 2026. Meillä on historia tiedossa. Meillä on dokumentit, valokuvat, todistukset siitä, minne tämä tie vie, jos se kuljetaan loppuun asti. Ja silti naamioitunut joukko marssii Tampereen Hämeenkadulla, pahoinpitelee ihmisen, tekee natsitervehdyksiä — ja me odotamme, mitä poliisitutkinta tuo tullessaan.
“Ei koskaan enää” oli lupaus. Milloin päätimme, että se oli vain lause?
Kenen tehtävä on puhua ääneen
En kirjoita tätä syyttääkseni ketään yksittäistä. Kirjoitan tätä, koska uskon, että meistä jokainen kantaa vastuun siitä, missä yhteiskunnassa elämme ja siitä, minkä annamme normalisoitua.
Normalisoituminen ei tapahdu yhdessä yössä. Se tapahtuu pienissä erissä. Ensin äärioikeisto rekisteröityy puolueeksi. Sitten se marssii. Sitten se pahoinpitelee. Ja joka vaiheessa osa meistä sanoo: no, ei se nyt niin vakavaa ole. Odotellaan. Katsotaan. Pysytään rauhallisina.
Rauhallisuus ja hiljaisuus väkivallan edessä ei ole hyve. Se on hiljainen lupa jatkaa.
Mitä minä pyydän
En pyydä sinua marssimaan tai sitoutumaan mihinkään puolueeseen. Pyydän puhumaan. Nimeämään sen, mitä tapahtui. Sanomaan ääneen, että naamioitunut joukko, joka pahoinpitelee ihmisen päivänvalossa siksi, että tämä vastusti natseja, ei edusta mitään hyväksyttävää poliittista mielipidettä, se edustaa väkivaltaa. Eikä väkivalta ansaitse sivistynyttä etäisyyttä. Se ansaitsee selkeän, äänekäs tuomitsemisen.
Tämä ei ole minun Suomeni. Mutta se on Suomi, johon me päädymme, jos emme nyt puhu.