Hallitus leikkaa järjestöiltä ja korottaa mm. sote-asiakasmaksuja. Kokoomuksen Wille Rydman kysyi somessa, huomasiko kukaan aiempia leikkauksia arjessaan. Minä huomasin. Katsoin kadulle, päivystyksiin ja päihdepalveluihin ja näin mitä tapahtuu, kun turvaverkko revitään pois ennen kuin kriisi edes ehtii kunnolla alkaa.
Wille Rydman kysyi sosiaalisessa mediassa kehysriihen tulosten julkistamisen jälkeen: “Huomasitko aiempia leikkauksia arjessasi? Todennäköisesti et.”
Se on ylimielinen kysymys. Ja väärä.
Vastaukseni on: kyllä. Minä huomasin. Ihmiset, joiden kanssa työskentelen, huomasivat. Ja kaupungin kadut huomasivat, siinä missä päihdepalvelut eivät enää pystyneet huomaamaan ajoissa, koska resurssit oli jo leikattu alta.
Alfa-pvp ongelma ei syntynyt tyhjiössä
Kun alfa-PVP ongelma tuli Etelä-Suomessa viime kesänä näkyväksi, se ei tullut yllätyksenä kaikille. Alan asiantuntijat olivat varoittaneet vuosia siitä, että huumemarkkinat muuttuvat ja että Suomen päihdepalvelujärjestelmä ei pysty reagoimaan riittävän nopeasti. Varoitukset kuultiin, mutta niitä ei kuunneltu.
Mitä kaduilla nähtiin? Ihmisiä psykoosissa puistoissa. Ensihoitajia, jotka kohtasivat tilanteita, joihin heillä ei ollut koulutusta eikä välineitä. Päivystyksiä, jotka täyttyivät potilaista, joille ei ollut jatkohoitopaikkoja. Poliisin resurssit venyvät, kun järjestyksen häiriöt lisääntyvät. Tämä kaikki on osittain myös leikkausten seurausta ei yksittäisen aineen.
Ennen alfa-PVP:n räjähdysmäistä yleistymistä järjestöt olisivat pystyneet reagoimaan nopeammin. Matalan kynnyksen palvelut olisivat voineet kohdata ihmisiä ennen kuin tilanne kärjistyi kriisiksi. Kentällä toimivilla työntekijöillä olisi ollut aikaa ja resursseja tunnistaa muuttuva tilanne. Nyt niitä ei ole, koska rahoitusta on leikattu, leikattu ja leikattu.
Järjestörälläämistä vai elintärkeää työtä?
Rydmanin kolumnissa kuvataan järjestöavustusjärjestelmä rakenteeksi, jossa “rahaa riitti jaettavaksi yltäkylläisyyteen asti” ja jossa syntyi kannustin perustaa yhdistyksiä, jotka olivat “ainakin tekevinään jotain”. Tämä on kätevä tarina – se maalaa järjestöt tehottomuuden ja rahanhaaskon symboleiksi, jolloin leikkaukset näyttäytyvät järkevänä siistimistyönä.
Todellisuudessa päihde- ja mielenterveysjärjestöt tekevät työtä, johon julkinen sektori ei pysty. Ne tavoittavat ihmisiä, jotka eivät uskalla tai kykene hakeutumaan viranomaispalveluihin. Ne tarjoavat matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja, vertaistukea, jalkautuvaa työtä. Ne paikkaavat aukkoja, joita julkisen järjestelmän porsaanreiät tuottavat. Ja ennen kaikkea: ne pystyvät reagoimaan nopeasti muuttuvaan tilanteeseen tai ainakin pystyivät, ennen kuin rahoitusta alettiin systemaattisesti karsia.
Kun aiempien vuosien STEA-leikkaukset ja nyt kehysriihen uudet säästöt kasaantuvat, ei kyse ole tehottomien rakenteiden karsimisesta. Kyse on siitä, että poistetaan turvaverkko niiltä ihmisiltä, joilla ei ole muita verkkoja.
Kuka tippuu avun piiristä?
Kysymys, johon hallitus ei vastaa kehysriihessä. Asiakasmaksujen korotukset ja järjestöleikkaukset eivät osu tasaisesti. Ne osuvat ihmisiin, joilla on jo kaikkein vähiten joustovaraa. Huono-osaisuus tutkitusti kasaantuu.
Ihmiselle, joka on ensimmäistä kertaa hakemassa apua, suljettu matalankynnyspalvelu voi tarkoittaa sitä, että hän ei koskaan tule takaisin. Hintalappu avun saamiseksi voi sulkea oven edes avun saamisen yrittämiseltä.
Aiempien leikkausten seuraukset näkyvät jo nyt siinä, kuinka moni jää kokonaan avun ulkopuolelle tai pääsee avun piiriin vasta, kun tilanne on kriisiytynyt. Kriisiytyneen tilanteen hoitaminen on aina kalliimpaa kuin varhainen tuki – inhimillisesti ja taloudellisesti. Hallitus, joka väittää tekevansa säästöjä, tulee myöhemmin maksamaan laskun moninkertaisena. Nuoret voivat huonosti, raskaiden toimenpiteiden sosiaali- ja terveyspalvelut ovat ylikuormittuneet ja yhä useampi saa avun aivan liian myöhään.
Mitä kehysriihen tulos oikeasti kertoo
Se kertoo arvoista. Siitä, kenen elämä lasketaan mukaan, kun puhutaan Suomen hyvinvoinnista. Siitä, ketkä saavat joustaa, kun talous kiristyy.
Rydman kirjoittaa, että hallitus on “pannut holtittoman järjestöavustusten jakamisen kuriin”. Minä kirjoitan, että hallitus on päättänyt, että kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset voivat joustaa lisää. Että järjestöt, jotka tekevät työtä siellä missä muut eivät pysty, voidaan ajaa ahtaammalle. Että asiakasmaksut voivat nousta niiltä, joilla on jo nyt vaikeuksia selviytyä.
Ja kun seuraava kriisi tulee – ja se tulee, koska markkinat muuttuvat jatkuvasti, koska uudet aineet rantautuvat, koska ihmisten hätä ei katoa leikkaamalla – kysytään taas, miksi palvelujärjestelmä ei pystynyt reagoimaan. Vastaus on jo nyt tiedossa.
Joten vastatakseni sosiaali- ja terveysministerimme kysymykseen: ” Kyllä, Wille. Leikkaukset näkyvät arjessa. Tuu ikkunaan. Täällä huutaa kansa.”