Suomessa käydään tällä hetkellä keskustelua huumekriisistä tavalla, joka herättää minussa kasvavaa huolta. Ongelman vakavuutta ei voi enää kiistää: huumekuolemat ovat lisääntyneet ja yhä useampi ihminen putoaa avun ulkopuolelle. Silti poliittinen katse, erityisesti hallituksen tasolla, rajautuu toistuvasti vain alle 25-vuotiaisiin.

Nuorten huumekuolemien ehkäisy on äärimmäisen tärkeää. Siitä ei ole epäselvyyttä. Mutta kun huumekriisistä puhutaan lähes yksinomaan nuorten ongelmana, jätetään suuri osa todellisuudesta käsittelemättä.

THL:n huumekuolematilastot kertovat karua kieltä: kuolemat ovat lisääntyneet erityisesti 26–35-vuotiaiden ikäryhmässä. Kyse ei siis ole vain nuorista, vaan aikuisista ihmisistä, joiden elämäntilanteet ovat usein monimutkaisia ja joille avun saaminen voi olla monin tavoin vaikeampaa. Silti hallituksen rahoituksessa, puheissa ja painotuksissa huumekuolemat kehystetään yhä uudelleen alle 25-vuotiaiden ongelmaksi.

Ikärajaus näkyy konkreettisesti. Rahoitusta kohdennetaan nuoriin, strategioissa puhutaan alle 25-vuotiaiden kuolemien ehkäisystä ja pilotteja suunnitellaan vain tälle ikäryhmälle. Tämä ei ole neutraali valinta, vaan poliittinen arvovalinta.

On myös syytä kysyä, millaisen viestin tämä lähettää. Mitä sanomme niille ihmisille, jotka ovat täyttäneet 25 vuotta ja kamppailevat riippuvuuden kanssa? Että heidän tilanteensa on vähemmän kiireellinen, vähemmän tärkeä tai vähemmän pelastamisen arvoinen?

Helsinki on tässä kokonaisuudessa kiinnostava esimerkki. Kaupunki on lähtenyt vastaamaan pahentuneeseen huumetilanteeseen varsin nopeasti ja kokeilevasti: etsivää lähityötä on vahvistettu, hoitoon pääsyä nopeutettu ja haittoja vähentäviä toimia otettu käyttöön, ja uusia menetelmiä ollaan valmiita pilotoimaan. Tällainen reagointikyky on juuri sitä, mitä kriisitilanteessa tarvitaan.

Mutta myös Helsingin toimenpiteissä näkyy sama ikärajauksen ongelma, joka todennäköisesti kumpuaa pitkälti valtakunnallisista linjauksista ja rahoituksen ehdoista. Kun painopiste asetetaan nuoriin, rajautuvat palvelut väistämättä myös käytännössä, vaikka tarve ei katso ikää.

Mielestäni huumekriisin torjunnassa ei pitäisi tehdä ikärajoja edes pilottivaiheessa. Riippuvuus ei ala eikä pääty tiettyyn syntymävuoteen. Avun pitäisi perustua tarpeeseen, ei hallinnolliseen kategoriaan. Erityisesti nyt, kun tiedämme huumekuolemien lisääntyneen aikuisten ikäryhmissä, rajaukset ovat paitsi epäoikeudenmukaisia myös tehottomia.

Hallituksen tulisi kantaa vastuunsa koko todellisuudesta, ei vain siitä osasta, joka on poliittisesti helpompi nimetä. Huumekriisi on yhteiskunnallinen ongelma, joka koskettaa kaikenikäisiä ihmisiä. Jos puhumme vain alle 25-vuotiaista, emme ratkaise kriisiä, vaan siirrämme sen sivuun.

Tarvitsemme huumepolitiikkaa, joka tunnistaa koko ongelman laajuuden. Jokainen elämä on yhtä arvokas, iästä riippumatta.