Suomi on jälleen valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. On pakko kysyä: kenen onnellisuudesta oikeastaan puhumme?
Kansainvälisissä otsikoissa toistuvat kuvat luottamuksesta, turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Kansainväliset otsikot täyttyvät kuvista järvimaisemista, saunoista ja tyytyväisistä ihmisistä. Meitä ihaillaan maailmalla yhteiskuntana, jossa luottamus toimii, palvelut kantavat ja ihmiset voivat hyvin.
Samaan aikaan täällä tapahtuu kuitenkin jotain, joka ei mahdu onnellisuuslistojen narratiiviin. On pakko kysyä: kenen onnellisuudesta oikeastaan puhumme?
Nuorten tulevaisuususko murenee
Uusin Nuorisobarometri kertoo karua kieltä. Vielä muutama vuosi sitten noin kahdeksan kymmenestä nuoresta suhtautui tulevaisuuteensa optimistisesti. Nyt optimistisesti tulevaisuuteen
suhtautuvia on enää hieman yli 60 prosenttia. Maailman tulevaisuuteen optimisesti suhtautuu enää vain 17% nuorista kun vuonna 2008 luku oli vielä 39%.
Ensimmäistä kertaa joka toinen nuori siis suhtautuu pessimistisesti maailman tulevaisuuteen. Kyse ei ole pienestä heilahtelusta vaan historiallisesta muutoksesta. Yhä useampi nuori kokee epävarmuutta, näkee Suomen suunnan huononevana ja epäilee omaa paikkaansa tulevaisuudessa. Kun nuoret menettävät uskonsa huomiseen, kyse ei ole asenneongelmasta vaan yhteiskunnallisesta hälytysmerkistä.
Turvaverkkojen repeäminen
Samaan aikaan huumekuolemat ovat Suomessa ennätystasolla. Viime vuosina huumeisiin on kuollut yli 300 ihmistä vuodessa, lentokoneellisen verran estettävissä olevia kuolemia. Päihteiden käyttö on lisääntynyt pitkään, ja erityisesti yhteiskäyttö tekee tilanteesta entistä vaarallisemman ja käytön lisääntymisen lieveilmiöt ovat jokapäiväisiä ja erityisen traagisia heille, jotka päihdeongelman kanssa kamppailevat. Huumeiden käyttö ei ole enää marginaali-ilmiö. Se näkyy kaupungeissa, palveluissa, kaduilla ja yhä useamman perheen arjessa. Maassa, jota kutsutaan maailman onnellisimmaksi, liian moni kuolee yksin yliannostukseen.
Myös asunnottomuus on kääntynyt jälleen kasvuun. Yhä useampi ihminen elää epävarmuudessa siitä, missä nukkuu seuraavana yönä. Tämä kertoo yhdestä asiasta: turvaverkot eivät enää kanna kaikkia. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ajatus oli, ettei kukaan putoa kokonaan. Nyt putoajia on yhä enemmän.
Poliittinen puhe ja arjen todellisuus
Samaan aikaan kun kaduilla ihmiset jäävät yksin ja näkymättömiin, toistaa hallitus viestiä onnistuneesta hallitusohjelmasta. Talouden tasapainosta. Vastuullisuudesta. Mutta jos mittarina käytetään nuorten tulevaisuususkoa, kasvavia huumekuolemia ja lisääntyvää asunnottomuutta, kuva näyttää toisenlaiselta.
On vaikea väittää, että viime vuosien politiikka olisi lisännyt onnellisuutta laajasti. Monille leikkaukset ovat tuntuneet kylmiltä iskuilta vyön alle, sellaisilta, jotka ovat rapauttaneet hyvinvointivaltion perustaa tavalla, josta ei ehkä ole helppoa paluuta. On varmaa, ettei nykyinen suunta ole tehnyt onnellisiksi muita kuin kaikkein varakkaimpia.
Suomalaisia pidetään sitkeänä kansana. Me sopeudumme, ymmärrämme ja kestämme. Mutta nykyinen kehitys herättää väistämättä kysymyksen: kuinka pitkälle tässä maassa voidaan lyödä jo valmiiksi lyötyä ennen kuin jokin murtuu?
Nuorisobarometri, huumetilastot ja kasvava turvattomuus eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne ovat merkkejä siitä, että yhteiskunnan heikoimpien turva horjuu.
Onnellisuus ei ole sijoitus listalla
Onnellisuusraportit kertovat keskiarvoista. Mutta keskiarvo ei näytä sitä nuorta, joka ei usko tulevaisuuteen. Ei ihmistä, joka menettää kotinsa. Ei perhettä, jonka läheinen on päihderiippuvainen, eikä heitä joita Suomen päihdepalvelut eivät tavoita. Onnellisuus ei ole ranking. Se on kokemus siitä, että elämä kantaa ja että yhteiskunta kantaa sinut silloin, kun et itse jaksa. Tämä on meillä nyt murtumassa ja meidän pitää tehdä kaikkemme ettei niin kävisi.