Hallituksen kaavailema toimeentulotuen uudistus osuu jälleen niihin, joilla on kaikkein vähiten joustovaraa. Uudistus koskee myös jälkihuollon asiakkaita, nuoria, joiden elämän lähtökohdat ovat olleet kaikkea muuta kuin tasavertaiset.

Aiemmin jälkihuollon piirissä olevilla nuorilla on ollut subjektiivinen oikeus saada toimeentulotukea ilman opintolainapakkoa opintojen aikana. Tämä ei ole ollut etuoikeus vaan tietoinen yhteiskunnallinen päätös: tunnustus siitä, että nämä nuoret eivät lähde aikuisuuteen samalta viivalta kuin muut. Nyt tämä oikeus ollaan poistamassa.

Jälkihuollon asiakkaat ovat nuoria, joiden elämänpolku on ollut vaikea. Taustalla on usein turvattomuutta, katkenneita ihmissuhteita, köyhyyttä, mielenterveyden haasteita ja puutteellisia tukiverkostoja. Heidän kannattelevat rakenteensa ovat hauraita tai niitä ei ole lainkaan. Juuri siksi he ovat olleet lastensuojelun asiakkaita ja myöhemmin jälkihuollon piirissä. Yhteiskunta on ottanut vastuun silloin, kun kukaan muu ei ole pystynyt.

Aikuisuuteen ilman turvaverkkoja

Nämä nuoret lähtevät valtavalta takamatkalta aikuisuuteen. Monella ei ole perhettä, joka paikkaisi taloudellisia notkahduksia, auttaisi vuokravakuudessa tai ottaisi koppia, jos opintojen aikana kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Siksi yhteiskunnan tehtävä on varmistaa, että heillä on mahdollisimman hyvät edellytykset rakentaa itsenäistä elämää, riippumatta siitä, millaisista lähtökohdista he tulevat.

Toimeentulotuen saaminen ilman velkapakkoa opiskeluaikana on ollut yksi konkreettinen tapa tukea heitä. Se on mahdollistanut keskittymisen opintoihin ilman jatkuvaa pelkoa velkaantumisesta. Se on ollut keino katkaista ylisukupolvista huono-osaisuutta eikä sysätä sitä seuraavalle kierrokselle.

Suomessa puhutaan paljon ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, mutta samaan aikaan tehdään päätöksiä, jotka käytännössä vahvistavat sitä. Huono-osaisuus ei synny tyhjiössä, eikä se ratkea sillä, että heikoimmassa asemassa olevilta vaaditaan enemmän “vastuuta” tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat jo valmiiksi rajalliset. Kun nuori pakotetaan ottamaan velkaa turvatakseen perusturvansa, riskit kasaantuvat juuri heille, jotka kestävät niitä kaikkein huonoimmin.

Miksi hallitus haluaa heikentää entisestään heikossa ja hauraassa asemassa olevien tilannetta? Mikä logiikka siinä on, että säästöt haetaan nuorilta, joilla ei ole turvaverkkoja, omaisuutta tai perhettä takaamassa selustaa?

Hyvinvointivaltio mitataan teoilla, ei puheilla

Hyvinvointivaltion mittari ei ole se, miten se kohtelee vahvoja ja pärjääviä, vaan se, miten se kohtelee heitä, joilla ei ole ääntä, valtaa tai vaihtoehtoja. Jos yhteiskunta vetäytyy vastuustaan juuri silloin, kun tukea eniten tarvitaan, ei kyse ole enää kannustamisesta vaan välinpitämättömyydestä.

Kyse ei ole yksittäisestä etuudesta vaan arvovalinnasta. Hyvinvointivaltio ei ole sitä varten, että heikoimmat pakotetaan maksamaan kovimmat hinnat. Se on sitä varten, että kukaan ei putoa niin alas, ettei enää pääse takaisin. Jos emme ole valmiita huolehtimaan kaikkein hauraimmassa asemassa olevista nuorista, mitä koko hyvinvointivaltiosta lopulta jää jäljelle, muuta kuin kaunis sana juhlapuheissa?

Tässä kohtaa säästäminen ei ole talouspolitiikkaa. Se on vastuun pakoilua.